(Svart Records, 2016)
Neljänteen pitkäsoittolevyynsä asti päässyt Tampere/Seinäjoki -aksiksen mustan sävyillä kaoottisia äänimaisemia maalaava psykedeliakolonna Oranssi Pazuzu on palannut. Yhtye on kypsytellyt toistaiseksi vittumaisimmalta, painostavimmalta ja toisaalta samalla avarakatseisimmalta kuulostavan ja vaikuttavan albuminsa hartaudella. Yhtyeen edellisen albumin, Valonielun julkaisusta tulee kuluvana vuonna kuluneeksi aikaa neljä vuotta.
Jossain määrin vajaa vuosikymmen takaperin haudattujen Kuolleiden Intiaanien reinkarnaation jälkeen yhtye on antanut jylhälle ja albumi albumilta täyteläistyneemmälle soinnilleen alati enemmän tilaa ja tunnelmaa soittamalla instrumenttejaan minimalistisemmin maalaillen niillä musiikillisesti ennemmin kuin kurittanut niitä. Kyseistä metodia hyödyntäen Oranssi Pazuzu onnistuu uutukaisellaan luomaan maukkaita, aistiharhaisiin ja uhkaaviin tunnelmiin liudan edetessään kasvavia tunnelmapaloja, joista tyylillä hallittu albumikokonaisuus kasvaa edelleen yksittäisiä kappaleita selkeästi suuremmaksi kokonaisuudeksi.
Avausbiisi Saturaatio potkaisee epäpyhän rituaalin käyntiin aavemaisesti ujeltavien ja surisevien koskettimien kummitellessa jämäkällä tribaalirytmillä looppaavan äänivallin päällä, aivan kuin modernilta Killing Jokelta voisi sovitusratkaisuna odottaa. Matkaan ujutetaan nostatuksena rujoa fuzz-kitaraa, mikä lisää tarvittavalla tavalla kappaleen ankaruutta ja vääntömomenttia. Lahjassa kantavina rakenteina mukana ovat mm. Hexvesselin etnahtavia piirteitä mieleen tuovaa hypnoottista shamaanirumpua kilkuttimineen ja plunkuttimineen. Kyseisessä kappaleessa askeettinen, jopa aavistuksen teatterimusiikissa käytettävän äänikollaasimainen pohjavire näyttelee pääroolia. Välillä Oranssin Pazuzun musiikissa äänimaisemaa nakertavat torakanlailla rahisevat, raapivat ja säksättävät konesamplet palvelevat kokonaisuutta hyvällä maulla.
Albumin nimibiisi Värähtelijä taas johdattaa tunnelman pelkistetysti junnaavaan Toolin ja alkuaikojen Sielun Veljien vaanivan maaniseen risteytykseen ja erittäin pelkistettyyn musiikilliseen sielunmaisemaan, missä periaatteessa jauhetaan yhtä teemaa, mutta mikä sovituksellisena ratkaisuna rönsyilevän kokeelliselle bändille on paitsi erittäin tyylikkään minimalistinen, mutta myös rohkea veto.
Yhtyeen uusimmalla kokonaisuudella progressiivinen ja konemusiikin sektorit ovat vallanneet hyvässä määrin tilaa black metal -vaikutteilta. Albumin soundit ovat selkeät, pehmeät ja iskeytyvät tajuntaan massiivisen laajalla stereokuvalla. Instrumenteissa särön käyttöä on esim. kitaroissa minimoitu, mikä on pelkästään positiivinen piirre, ja tuo rutkasti voimaa ja potkua yhtyeen soinnin taakse.
Albumin miksaus ei voisi olla kauempana konventionaalisesta, suttuisesta black metallin kaavamaisesta sirkkelisoundista, mikä on pelkästään hyvä asia. Hypnotisoitu viharukous sisältää levitoivien avosointuosuuksiensa lomassa pääosin kulmikkaalle post-hard corelle ja post punkille ominaisia piirteitä intensiivisine katkorytmittelyineen.
Massiivinen Vasemman käden hierarkia puolestaan näyttää kyntensä albumin ehdottomana helmenä täysin vastustamattoman ja helvetin rankasti groovaavan basso-rummut -kombinaationsa ansiosta. Kappale voisi biisinä olla vaihtoehtoisuudessaan lähisukua vaikka Amerikan suuruuksille Helmetille ja Melvinsille, mutta edetessään se mutaation omaisesti muuttuu tylyyn Celtic Frostin ja Triptykonin tavoin pelkistetyn murskaavasti jauhavaan hidasteluun ja humisevaan noise-osuuteen. Kyseessä on yhtyeen omalla asteikolla aivan ässä-biisi, ja on helppo kuvitella, että teos toimii livenä kuin töhö 20 -suojakertoimisella aurinkorasvalla voideltuun hipiään. Tässäkin vaiheessa oli myös täysin turha työ koettaa mieltää Oranssia Pazuzua selkeästi mihinkään metallin alakategoriaan tai viiteryhmään.
Havuluun jazzahtavasta himmailusta taas voi johtaa mielikuvia metamorfoosiin, missä Faith No Moren Evidence -tyyppinen hillitty tyylittely johtaa Nine Inch Nailsia lähinnä olevaan raivoelektroon King Crimson -mausteilla, kunnes äityy levyn ensimmäistä kertaa selkeään bläkkis-blastaukseen ja sirkkelisahaamiseen. Kuitenkin soinnin takana on tietty vivahteiden ja toimivien, raskaasti hiertävien riffien sisään uittaminen, minkä avulla tunnelma säilyy rankkana.
Jos jotain puutetta albumikokonaisuudesta pitäisi miltei hakemalla hakea, niin Valkeavaruudessa -biisin intro-osuuden Hawkwindista muistuttavat eksoottisiin, itämaisiin kielisoitinrimpautteluihin ja koskettimiin sekoittuvat syntetisaattoriulinat menevät kosmisen musiikin teon tarpeettomaksikin alleviivaamiseksi, mutta yhtyeen biisin tunnelman kasvaessa Samaelin Passage -albumista henkivään, modernisoituun bläkkikseen, ja sembaloa muistuttavalla kosketinsoundilla soitettuun ambient-valssin tapaiseen elektrotakomiseen, voidaan tämä lukea kokonaisuudessa pieneksi kosmeetiseksi hairahdukseksi.
Allekirjoittanut on aina jaksanut innostua vain erittäin harvoista bläkkis-levyistä, mutta tästä jaksan. Värähtelijä edustaa suomalaisen vaihtoehtometallin kentällä yhdeksi kuluvan vuoden vahvimmaksi albumikokonaisuudeksi henkilökohtaisesti povaamaani teosta. Nyt on kyse erittäin hallitusta, jalostuneesta, nerokkaan mielenvikaisesta ja hienosta sydämellä ja vahvalla näkemyksellä tehdystä teoksesta.
arvio: 4/5
Oranssi Pazuzu livenä:
4.3. Kuudes linja, Helsinki
14.4. Roadburn Festival, Tilburg, Holland
1.5. Desertfest, London, UK
14.10. Blowup vol.2, Korjaamo, Helsinki (14.-15.10 – tarkka keikkapäivämäärä selviää myöhemmin)